Tarinoita iloisten lasten kylästä ja koulusta

Kirjoituskilpailussa oli kaksi sarjaa: 1. - 3.-luokkalaisten ja 4. - 6.-luokkalaisten sarja. Kilpailuun tuli yli 400 tarinaa. Kilpailun tuomaristona toimi neljä Suomen lasten Parlamentin jäsentä ja ylituomarina lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Ankaran mietinnän ja tiukan keskustelun jälkeen voittajiksi valittiin molemmissa sarjoissa kaksi kirjoitusta. Lisäksi päätettiin antaa kunniamaininta viidelle kirjoittajalle molemmissa sarjoissa.

Voittajat:

Kunniamaininnat:

Iloisten lasten kylä

Iloisten lasten kylässä kaikilla on hyvämieli. Lapset ottavat kaikki mukaan leikkeihin, aikuiset hymyilevät ja jopa koiran omistajatkin ovat iloisia. Jos menet iloisten lasten kylään, kylän asukkaat ottavat sinut tervetulleesti vastaan. Jo yksi päivä kylässä on riemua täynnä. Lapsilla on oma metsä, jossa he leikkivät peikkoja ja keijuja.Punaisen talon vieressä on karkkikauppa, josta lapset ostavat aina lakritsaveneitä ja marmeladisydämiä. Sitten he syövät karkit puumajassa, jonka he olivat rakentaneet viime kesänä. Talvellakin kylässä on tekemistä. Lapset käyvät vanhusten luona tekemässä lumitöitä, palkkioksi siitä vanhukset antavat kaikille mukana olleille lapsille karkin. Lapset tekevät myös lumimajoja ja leikkivät lumisotaa. Talvella kylässä järjestetään vuosittainen juhla, koska iloisten lasten kylä rakennettiin talvella. Keväällä lapset keräävät kauniita kukkasia äideilleen. Kesällä lapsilla on vaikka mitä tekemistä. Lapset käyvät uimassa, he kalastavat, leikkivät metsässä, tekevät käpylehmiä ja kaikkea muuta hauskaa! Syksyllä lapset haravoivat ja hyppivät lehtikasoissa. Lapset tekevät erilaisia asioita eri vuodenaikoina. Vaikka heillä ei olisikaan tekemistä, he keksivät tekemistä ettei aika käy pitkäksi. Haluaisitko SINÄ asua iloisten lasten kylässä? Minä haluaisin.

LOPPU…

Jenni Manninen

Kätönlahden koulu

Kajaani

Onnellisten lasten kylä

Olipa kerran, on varmaan vieläkin, onnellisten lasten kylä. Lapset elivät siellä hyvin onnellista elämää. Pienet lapset olivat kotona, isommat koulussa, vaikkakin se ei aina ollut hauskaa. Oikeastaan tämä pieni kylä oli aika hauskan näköinen. Talot olivat pieniä, valkoisia ja sieviä. Lähes jokaisesta ikkunasta saattoi nähdä pienen, miksei isommankin lapsen kurkistavan. Lapset viettivät paljon aikaa ulkona. Yksi kylän lapsista, Santeri nimeltään, oli minun mielestäni erityisen kiehtova. Nyt kerron hänestä lisää.

Oli aamu. Santeri heräsi, kun herätyskello soi.

- Voi kun väsyttää. Pitää nousta kouluun, Santeri ajatteli. Hän meni kaapille ja ajatteli:

- Tänään on jalkapalloa. Pitää varmaan panna verkkarit. Hän pukeutui ja meni keittiöön. Pöydällä oli lappu, jossa luki: Lähdin töihin, tulen myöhään. Kaapissa on jogurttia. Äiti.

-Vai niin, tuumi Santeri. Santeri otti jogurttia kaapista ja söi sen. Hän otti repun ja lähti kouluun. Ulkona oli lämmintä ja aurinkoista.

- Miten hyvä ilma pelata jalkapalloa, Santeri puheli itsekseen.

Kouluun ei ollut pitkä matka, joten hän oli pian perillä. Juuri kun hän pääsi portista, kello soi. Santeri huoahti:

-Huh, ehdinpäs. Hän kipaisi ovelle, kiirehti naulakolle, otti reppunsa ja meni luokkaan. Juuri kun hän istui, opettaja tuli luokkaan. Koulua oli vain kolme tuntia, matikkaa, ympäristötietoa ja liikuntaa. Sitten oli ruokailu. Opettaja palautti matikan kokeet. Santeri sai 9. Santeri oli ylpeä itsestään ja hän aikoi näyttää kokeen äidilleen. Santeri tunki kokeen reppuun. Samalla hän otti matikankirjan esiin.

- Jee, desimaalilukuja, Santeri ajatteli. Hän kuiskasi kaverilleen Sepolle:

- Eikö ole hauskaa, desimaalilukuja?

- Joo, vastasi Seppo.

Koulussa oli hauskaa, joten päivä meni nopeasti. Kun viimeisellä tunnilla oli jalkapalloa, Santerin joukkue voitti ja he saivat tikkarit palkinnoksi. Seppo katsoi Santeria kaihoisasti, kun tämä sai tikkarin. Santeri ei ollut ahne, joten hän antoi tikkarin Sepolle. Kun he olivat syöneet, Santeri kysyi Sepolta:

- Tuletko tänään meille? Tehdään läksyt yhdessä. Seppo vastasi:

- Selvä. Niin he ottivat reppunsa ja menivät Santerille. He tekivät läksynsä ja menivät ulos. Illalla, kun Santeri näytti kokeen äidilleen, tämä kehui häntä hyväksi pojaksi.

Henna Möttönen

Pirttikosken koulu

Pyhäjoki

Kärähtänyt kiinankaali

Herään äitipuoleni ja isäpuoleni iloiseen rupatteluun keittiössä. On sunnuntaiaamu. Ulkona on kurja loskasää, mutta kotonani on ihana aamutunnelma. Laitan jalkaani harmaat puputossuni ja laskeudun alakertaan. Isäpuoleni Toni halaa minua ja toivottaa minulle hyvää huomenta. Hänen isot, lämpimät kätensä tuntuvat turvallisilta ympärilläni. Kaisa – äitipuoleni – hymyilee ja kyselee joutavia. Istun aamiaispöytään ja syön puuroni. Tulee hetken hiljaisuus ja saatan kuulla, kuinka 17-vuotias siskopuoleni Noora laulaa suihkussa. Vanhempani menevät valmistautumaan sunnuntaikirkkoa varten. Olen yksin keittiössä.

Nyt minulla on hetki aikaa kertoa itsestäni. Olen Nelli Harju ja olen kotoisin Kiinasta. Nyt asun Padasjoella. Olen 11-vuotias. Tämä ihana ja rakastavainen perhe adoptoi minut, kun olin 1-vuotias. Oikeista vanhemmistani tiedän vain sen, että hekin rakastivat minua. He vain halusivat minulle normaalin ja hyvän elämän, mutta he eivät pystyneet tarjoamaan sitä minulle, koska olivat todella köyhiä ja sairaita. Minä viihdyn oikein hyvin tässä perheessä. Pienehkö rivitalomme on oikein viihtyisä ja mukava. Minulla todellakin on kaikki hyvin.

Noora – siskoni – tulee alakertaan hyräillen Elton Johnin Can you feel the love tonight -nimistä laulua. ”Menetkö tänään kirkkoon?” hän kysyy. ”En minä tänään ole sillä tuulella”, minä vastaan hänelle. Vanhemmat laskeutuvat alakertaan siistittyinä. ”Tuletteko mukaamme tytöt?” äitimme kysyy. ”Nelliä ei huvita ja minä jään hänen seurakseen”, Noora hymähtää äidille. ”Hyvä on. Me tulemme vasta neljän tai viiden aikaan kotiin, koska käymme tädillänne kahvilla”, äiti kertoo. ”Jääkaapissa on eilistä makaronilaatikkoa. Syökää sitä, kun tulee nälkä!” isä huudahtaa vielä ulko-oven toiselta puolelta. Ovi sulkeutuu ja olemme siskoni kanssa kahden.

Katson seinälle ripustettua valokuvaa, jossa on koko perheemme. Minun mustat hiukseni ja ruskea ihoni erottuu siskoni, äitini ja isäni vaaleasta ihosta. Olen muutenkin erilainen. ”Noora, olenko minä erilainen?” kysyn hieman surullisena. Noora kääntyy minuun silmät pyöreinä hämmästyksestä. ”Vaikka olisitkin, se ei meitä haittaa” , hän sanoo lempeällä äänellään ja silittää olkapäätäni. ”Koulussa se haittaa”, minä valitan. ”Mutta eikös Milla ole kaverisi koulussa?” Noora kysäisee. ”On ja todella hyvä. Hän puolustaa ja tukee minua aina, kun minua kiusataan”, minä kerron siskolleni. ”Sittenhän sinulla ei ole hätää. Et vain välitä heidän puheistaan”,

Noora yritti piristää minua. ”Se on vaikeaa kun kiusaajat haukkuvat kuolleita vanhempiani vinosilmäisiksi muumioiksi”, kerron melkeinpä itkien. ”Me rakastamme sinua”, Noora sanoo samalla, kun halaa minua. ”Voit aina kertoa minulle, opettajalle ja vanhemmille varsinkin, jos sinua kiusataan”, hän neuvoo minua.

Loppupäivän vietän Nooran kanssa ajattelematta sitä, mistä aamulla juttelimme. Pelaamme, riehumme, käymme ulkona ja pidämme hauskaa. Illalla nukkumaan mennessäni minua alkaa pelottaa ja jännittää. Miten minun käy huomenna koulussa? Päässäni pyörii paljon ajatuksia. Luotan kuitenkin siskoni sanoihin ja nukahdan.

Aamulla teen aamutoimet ja kävelen Nooran kanssa kouluun. Vatsassani on normaalia vähemmän perhosia. Miksi? Ehkäpä sen takia, että olen puhunut siskolleni kiusaamisesta ja saanut apua. Noora kääntyy lukiolle ja heiluttaa kättään minulle. Minä jatkan matkaani vähän pidemmälle. Milla odottaa minua pihalla. Ehdin pihalle juuri, kun kellot soivat. Luokassa alkaa pilkkaava hihitys, kun tulen sinne. ”Älä välitä heistä”, Milla puolustaa minua. Istun omalle paikalleni. ”Kiinankaali on taas kärähtänyt”, Elisa ilkkuu takanani. Kiusaamista jatkuu koko tunnin. Tunnin loputtua uskallan vihdoinkin mennä kertomaan opettajalleni.

”Mikset ole ennen kertonut?” opettaja kysyy ihmeissään. ”Ajattelin, että Elisa ja Vilma alkavat kiusata entistä enemmän, koska kantelen sinulle”, sanon surullisena. ”Nelli-raukka. Kauanko tätä on jatkunut?” ”Noin puolitoista vuotta”, muistelen hiljaa. ”Jututan Vilmaa ja Elisaa sekä heidän vanhempiaan. Sopiiko?” opettaja kysyy minulta. Minä nyökkään ja menen istumaan paikalleni.

Kotona kerron vanhemmille ja Nooralle, miten koulussa kävi. ”Anteeksi etten sanonut teille mitään”, mumisen isälle ja äidille. Yhtäkkiä ovikello soi. Noora menee avaamaan. Ovella seisovat Elisa, hänen vanhempansa ja Vilma vanhempineen. Äiti laittaa mehua ja kahvia. Elisa pyytää anteeksi Vilman kanssa minulta ja vanhemmiltani käytöstään. Annamme anteeksi ja sovimme. Tästä päivästä lähtien he eivät enää kiusaa minua. Joskus me olemme olleet nelisteen minä, Milla, Elisa ja Vilma. Nyt minulla on kaikki taas hyvin kotona ja koulussa. Mitä minä siis opin? Asioista kannattaa puhua jollekin. Elisa ja Vilma taas totesivat, että olen ihan tavallinen tyttö. Ja heidän mielestään tosi kiva.

Marija Merkurjeva

Lahden yhteiskoulu

Lahti

Iloisen kylän Olivia ja tunteikas suuri puu

Oletko kuullut vielä siitä lasten kylästä, jossa lapsetkin saavat päättää asioita ja jopa enemmän kuin aikuiset? Lapset saavat päättää, kuinka pitkiä välitunnit olivat ja mitä pelejä pelattiin liikuntatunnilla. He myös saivat suunnitella itse ruokalistaa, paitsi että he tiesivät, että ruuan pitää olla kunnon ruokaa eikä herkkuja. Mutta yhtenä päivänä viikossa he saivat jälkiruuaksi joko hedelmän, jugurtin tai jäätelön. Siellä kylässä myös lapset opettivat aikuisia ja siellä kylässä kaikki eli sopuisaa elämää. Siellä ei ollut riitoja eikä mitään muitakaan sotia. Siellä kaikki lapset olivat hyvin iloisia ja onnellisia, sillä siellä oli suuri puu, joka kertoi kaikille lapsille ja aikuisillekin satuja ja tarinoita. Ja silloin kun ihminen kuuli sadun tai tarinan, niin tämän ihmisen päällä oli suuri iloisuuden ja onnellisuuden taika. Tämä puu oli ainakin 2000 vuotta vanha, mutta siellä paikassa ei kaadettu edes puita, sillä jos puu kaatui, se kaatui ihan itsestään. Siellä puut huolehtivat siitä, milloin kukin kaatui. Mutta hauskinta siellä oli se, että ne puut saivat olla siellä metsässä vaan, vaikka olivat kaatuneita. Siinä kylässä ei nimittäin lämmitetty koteja puulla vaan aurinko lämmitti jokaista kotia. Se kylä oli täynnä ystävyyttä ja taikaa. Siellä oli myös lomia niin kuin meilläkin, mutta siellä lapset tykkäsivät ulkoilusta ja urheilusta eikä kukaan valittanut mistään asiasta, että ”tuo on tylsää” tai ”tyhmää” taikka ”en tee tuota”. Siinä kylässä ihmiset elivät todella vanhoiksi, sillä eläkettä ei ollutkaan. Kukaan ei ollut koskaan vanha, sillä jokainen oli nuori ja tärkeä. Tässä kylässä kukaan ei haukkunut eikä arvostellut toisia eikä toisten tavaroita, vaan kaikki ihmiset kunnioittivat toisiaan. Se kylä oli luonnonmukainen kylä. Siellä ei ollut sähköä, vaan aurinko oli sen kylän sähkö. Aurinko lämmitti ja suojeli sitä kylää lempeillä säteillään. Siinä kylässä jopa sudet ja hirvet olivat ystäviä eikä kukaan halunnut mennä metsästämään susia, hirviä, karhuja eikä muitakaan eläimiä. Tässä kylässä oli nimittäin erittäin maaginen salaisuus, että joka ikinen ihminen, joka oli käynyt vanhan, vanhan kaatuneen satupuun juurella, oli saanut varjeluksen, että niin kauan kuin tämä ihminen elää, hän ei koskaan joudu alttiiksi pahalle.

Siinä kylässä oli tyttö nimeltä Olivia, joka uskoi, että siinä kylässä oli jotain muutakin kuin taikaa, mutta hän ei vain tiennyt, mitä. Hän päätti mennä selvittämään sen. Kerran hän meni suuren puun juurelle ja huomasi, että puun juuren alla oli kivistä muodostettu avaimen kuva. Tyttö painoi sitä avainta ja silloin suuri puu puhui hänelle. ”Mitäs sinä Olivia täällä? Etsimässä salaisuuttako? Jos haluat tietää sen, sinun pitää vain ajatella, olla valppaana ja katsoa koko ajan ympärillesi. Näet kymmenen jotain hyvää asiaa. Sitten ymmärrät salaisuuden. ” Olivia hymyili ja sanoi: ”Kiitos vanha puu!” ja lähti kyläänsä. Aluksi hän näki pienen linnun, joka oli satuttanut siipensä. Olivia silitti tämän linnun siipeä kerran ja linnun siipi parantui. Hän keksi ensimmäisen asian: auttamisen. Seuraavaksi hänen luokseen tuli hänen paras kaverinsa Aino, joka hymyili hänelle ja sanoi: ”Tulisitko leikkimään kanssani?” Olivia sanoi: ”Tietenkin tulen!” Silloin Olivia huomasi toisen asian: ystävyyden. Kolmannen asian Olivia huomasi, kun hän näki kahden lapsen leikkivän. He nauroivat. Silloin hän keksi ilon. Neljäs oli taas huolenpito, kun hän ei nähnyt nälkää, vaan aina joku piti hänestä huolen. Viidentenä, kun hän näki vanhan puun latvan, hän muisti luottamuksen, kun vanha puu oli kerran kertonut tarinan luottamuksesta. Kuudentena oli toisen huomioon ottaminen. Sen hän huomasi silloin, kun eräältä tädiltä olivat tippuneet silmälasit, eikä hän silloin nähnyt mitään. Silloin Olivia huomasi jotain kiiltävää koivun juurella ja ne olivat silmälasit ja hän antoi ne tädille. Täti oli kerennyt jo hätääntyä, että missä silmälasit olivat, mutta täti sanoi Olivialle: ”Osasitpa sinä ottaa minua huomioon. Kiitos!” Täti hymyili Olivialle ja Olivia hymyili takaisin. Seitsemännen asian hän huomasi, kun aurinko säteili ja lämmitti kylää. Se toi kylän ihmisille turvallisuuden tunteen. ”Turvallisuus!” Olivia huokaisi iloisena. Kahdeksantena Olivia huomasi, kuinka lapset iloitsivat siitä, kun hekin saivat päättää asioista, joten kahdeksas asia oli tasa-arvoisuus. Ketään ei hyljitty tai pidetty huonompana kuin toista. Yhdeksäs ja toiseksi viimeinen asia oli arvostus, koska kun hän käveli heidän leikkikoulunsa ohi, hän muisti, kuinka lapsia oltiin kehuttu siitä, että he osasivat arvostaa muita ihmisiä, vaikka he olisivatkin ventovieraita. Kymmenennen asian Olivia huomasi silloin, kun hän meni kotiin ja hänen äitinsä tuli häntä vastaan ja sanoi: ”Oi kun kiva, kun tulit kotiin!” ja suukotti häntä poskelle. Silloin hän tunsi, että hänen äitinsä rakasti häntä. Kymmenes asia oli hänestä kaikista tärkein eli rakkaus. Sillä hetkellä Olivia tunsi näitä kaikkia tunteita ja hän oli todella iloinen. Hän riensi ilomielin puun luokse kiittämään puuta. Puu vastasi Olivian kiitokseen Olivialle: ”Huomasitko nyt salaisuuden?” Olivia hymyili ja riemuitsi: ”Kyllä oivalsin!” Sen jälkeen Olivia meni kotiin ja he leikkivät kotona äidin kanssa koko päivän loppuun asti, kunnes tuli ilta ja täytyi mennä nukkumaan.

Aino Toivonen

Korpitien koulu

Paltamo

Petteri aloittaa koulun

Olipa kerran pieni poika, jonka nimi oli Petteri. Petteri oli 7 vuotias ujo poika. Petteri oli aloittamassa koulun. Hän meni äidinsä kanssa tutustumaan uuteen kouluun. Kun sitten viimein koitti ensimmäinen kouluaamu, Petteri oli todella jännittynyt. Koulussa opettaja esitteli Petterin koko luokalle. Petteriä jännitti. Välitunnilla Petteri katsoi sivusta, kun muut leikkivät. Mutta sitten iso poika tuli pyytämään hänet mukaan jalkapallopeliin. Petterin joukkue hävisi. Petteri pettyi. Mutta oli onnellinen voittajien puolesta. Kello soi.

- Tunti jatkuu! huusi opettaja. Kaikki lapset rynnivät sisälle. Naulakoilla voittajajoukkueen maalivahti sanoi: -Sinä olet yllättävän hyvä noin pieneksi. Petteri punastui. Hänelle oltiin sanottu noin viimeksi, kun hän oppi pyöräilemään ilman apupyöriä. Petteri oli iloinen. Koulu loppui. Petteri hypähteli iloisesti koko koulumatkan. Kotona äiti kysyi: -Miten ensimmäinen koulupäivä meni? Petteri vain hymyili, ja meni tekemään kotiläksyjä. Päivä kului nopeasti. Illalla Petteri mietti: -Huomenna koittaa taas kiva koulupäivä ja kivat kaverit.

Loppu.

Anu Manninen

Halssilan koulu

Jyväskylä

Iloisten lasten kylä

Olipa kerran kylä, jossa kaikki lapset olivat iloisia. Kerran sitten sattui sillä tavalla, että kylään tuli sirkus ja tietenkin kaikki lapset halusivat sirkukseen. Tällä kertaa äidit ja isät antoivat heidän mennä sinne. Mutta oli yksi pulma, sirkus maksoi. Oli ensimmäinen kerta, kun se maksoi. Nyt vanhemmat olivat pahassa pulassa, koska heidän kylänsä oli hyvin köyhä. Ja he olivat luvanneet lapsilleen, että he pääsisivät sinne. –Eräs kuningas kulkee joka päivä kylän takaa, sanoi suutari. –Niin ja hän on hyvin rikas, ilmoitti leipuri. –On on, mutta milloin hän oikein sieltä kulkee? ihmetteli vanha mummo. –Herätään kuudelta aamulla eihän voi yhtään sen aikaisemmin kulkea, sanoi toimittaja. He näkivät monta lasta, mutta kukaan ei hymyillyt. Juuri kun leipuri oli menossa kotiin, niin hän näki kuninkaan kulkevan ohi. Hän huusi: -Kuningas näkyvissä kaikki tänne! He juoksivat heti kuninkaan luo ja pyysivät rahaa, mutta kuningas oli hyvin ankara hän sanoi: -Minulta ei rahaa tipu. Mutta kyläläiset anelivat rahaa. He sanoivat: -lapsemme ovat surullisia kun eivät pääse sirkukseen. Kuningas vastasi: -Ärr hyvä on kai minun annettava, mutta vain yhdellä ehdolla minä saan tulla mukaan ilmaiseksi. Ja sirkuksen pitäjät antoivat luvan. Kuningas nauroi valtavasti. Hänellä oli hauskaa ja lapsilla myös.

Sofia Harri

Kultavuoren koulu

Seinäjoki

Iloisten lasten kylä

Olipa kerran pieni kylä, jonka nimi oli Ilokylä. Nimensä mukaan kaikki siellä olivat iloisia. Etenkin lapset. Kaikki kulkivat kävellen tai pyörällä, etteivät he saastuttaisi kylää. Aurinko paistoi melkein aina, mutta ei liian kuumasti, etteivät mansikat, jota lähes jokainen kyläläinen kasvatti, kärventyisi. Televisiota ei yleensä katsottu, eikä sitä monella ollutkaan, sillä kaikki olivat todella paljon ulkona, auringon noususta auringon laskuun, ja joskus jopa pimeälläkin, kuten leireillä, mutta kukaan ei ollut illalla yksin ulkona.

Kylässä oli koulukin, ja kaikki lapset pitivät siitä. Kaikki lapset menivät iloisina kouluun, jopa maanantai aamuna. Kukaan ei ikinä kouluun mennessä ollut äreä, niin kuin ei muutenkaan milloinkaan. Se koulu oli loistava, sillä siellä kertotaulutkin opetettiin hauskalla tavalla.

Jokaisella kyläläisellä oli lemmikki, ja se oli aina sen omistajan lempieläin. Jos joku piti hevosista, hänellä oli hevonen. Jos joku piti tiikereistä, hänellä oli tiikeri, ellei sitten useampi eläin. Kaikki kyläläiset olivat ystäviä, ja kaikki tunsivat toisensa, vaikka kyläläisiä oli paljon.

Kerran kylässä oli, ( mikä oli harvinaista,) tulipalo. Kellotorni paloi pahasti, mutta palosta ei näy jälkeäkään, sillä kyläläiset olivat ahkeria ja korjasivat jäljet nopeasti. Sellainen, etteivät aikuiset ehtineet leikkiä lasten kanssa, oli mahdotonta. Rahaa ei oikeastaan tarvittu, sillä kaikki viljelivät kasveja ja hedelmiä. Jotkut valmistivat suklaata, karamelleja, kakkuja ja leivonnaisia. Kukaan ei lihonut, sillä kaikki ulkoilivat ja kuntoilivat joka päivä ainakin kolme tuntia.

Kun jollain oli syntymä päivä, mentiin synttäri-halliin ja sinne tuli juhlimaan koko kylä.

Ella Lampela

Möttösen koulu

Perho

Iloisten Lasten Kylä

Kylässä pelataan ja leikitään paljon. Siellä otetaan kaikki mukaan leikkeihin köyhät ja rikkaat. Siellä on paljon erilaisia taloja. Tosi paljon metsää hienona ympäristönä. Lapset auttavat toisiaan aina kun pystyvät. Siellä on paljon järviä joissa kalastaa. Kaikki haluavat asua iloisessa kylässä.

Miska Toivanen

Puruveden-Pyhäjärven koulu

Kesälahti

Iloisten lasten kylän uusi asukas

Olipa kerran Iloisten lasten kylä. Kylässä asui ainoastaan iloisia ihmisiä. Siitä että kylässä oli iloista huolehtivat aikuiset. Eräänä päivänä lapset saivat kirjeen että kylään oli tulossa uusi asukas. Kaikki lapset olivat innoissaan uudesta tulokkaasta. Mutta kun uusi lapsi saapui hän ei ollutkaan iloinen, vaan surullinen. Iloiset lapset olivat ihmeissään. Mikä sinulla on? Yksi lapsista kysyi. Minulla on ikävä toista kylää, jossa ennen olin. Tulet kyllä viihtymään täällä. Lapset lohduttivat. Seuraavana päivänä lapsi oli vieläkin murheellinen. Mutta kun toiset lapset tulivat pyytämään häntä leikkeihin, hänkin oli jo iloinen. Uusi lapsi oli saanut monia ystäviä eikä ollut enää ollenkaan surullinen. He järjestivät juhlat uuden lapsen kunniaksi. Kaikilla oli hauskaa. Hän sai myös hyvän kodin ystäviensä luona. Hän päätti ostaa itselleen lemmikin. Lemmikiksi hän valitsi hamsterin. Hänellä oli aina hauskaa hamsterin ja ystäviensä kanssa.

Loppu.

Karoliina Sankala

Jokelan koulu

Jyväskylä

Iloisten lasten kylä

Olipa kerran pieni kylä Pohjois-Suomessa. Siellä ei tiedetty televisioista eikä muista hienoista sähkölaitteista. Lapset olivat iloisia ja olivat ulkona piittaamatta siitä satoiko vettä räntää tai lunta. Kylään oli muuttanut uusi perhe. Perheessä oli koira ja seitsemän lasta. Heidän isänsä oli kirkolla pappina ja äiti oli opettaja. Perheen talo oli hieman kylän ulkopuolella. Talo oli iso ja hieman vanhanaikainen. Yhden pojan nimi oli Eerik. Hänellä ei ollut kavereita vielä. Oli ensimmäinen Eerikin koulupäivä. Kylän lapset ottivat Eerikin mukaan leikkeihin ja heistä tuli hyvät ystävät. Pian oli sadonkorjuun aika koko kylän väki kerääntyi sadonkorjuihin. Naiset ja tytöt tekivät ruokaa ja pitivät tulta yllä. Miehet ja pojat leikkasivat viljaa sirpeillä ja viikatteilla. Lopuksi vilja laitettiin kuivumaan lyhteiksi. Nuotiolla istuttiin ja laulettiin. Kylän lapset kertoivat toisilleen kummitusjuttuja. Nuotio paukkui ja leimahteli pimeässä syysyössä. Kylä paistoi makkaroita ja juttelivat pitkään. Viimein Kylä hiljentyi. On keskiyö kirkon kello vain soi. Aamu nousee ja pikkulinnut laulaa. Näin elävät pohjois-suomalaiset kyläläiset. Elämänsä iloisesti elävät loppuunsa asti.

Joona Heikkilä

Takajärven koulu

Kemi

Onnellisten lasten kylä

Kavioiden kopse mukulakivikatua vasten, tuoreen perunapaistoksen tuoksu ja rahan tuhlaaminen. Ne ovat usein tavallisten pikkukylien tuntomerkkeinä siitä, että kylässä on elämää. Mukavan pikkukylän, jonka tuntomerkkeinä ovat nuo asiat, alapuolella sijaitsee kuitenkin toinen pieni viemärikylä, jonka olemassa olosta eivät tiedä muut kuin sen asukkaat.

Viemärikylän talot on rakennettu jätteistä ja roskista, joita sinne on huuhtoutunut likaveden mukana. Vaikka kylä onkin likainen ja pimeä, siellä voi kuulla lasten naurun. Se valaisee tunnelmaa kuin kynttilä joka ei koskaan sammu.

Viemärikylä on sokkeloinen ja täynnä rottia jotka vikisevät korvia särkevästi, mutta se ei haittaa asukkaita, sillä rotat ovat useilla perheillä jopa talonvahteina ja lemmikkeinä. Kylässä ei ole tavallista koulua, sillä ei oppikirjoja eikä ketään kuka osaisi opettaa tavallisia oppiaineita, kuten äidinkieltä ja matematiikkaa. Kukaan kylässä ei osaa kirjoittaa, joten asukkaat ”viestivät” kuvilla ja käsillä. Viemärien uumenissa suojissa kuitenkin sijaitsee ”Pyhän Jäteopetuksen Koulu”, jossa opetellaan rakentamaan taloja ja muita asioita jätteistä ja roskista. Viemärikylän asukkaat käyvät ”rukoilemassa” kylän keskellä sijaitsevan Onnenoksa-puun luona.

Vaikka kylässä ei ole tietokoneita, tuoretta ruokaa, rahaa, kirjoja, leluja eikä kunnollisia vaatteita, kaikki asukkaat pystyvät silti hymyilemään iloisemmin kuin ketkään muut. Lasten nauru on heleää ja suorastaan musiikkia korville. Ehkä se on Onnenoksa-puun ansiota, sitä ei voi tietää. Ilman tekniikkaa voi elää onnellisena, sen tietää siitä, että lapset pystyvät hymyilemään.

Loppu.

Netta Hongisto

Jyväskylän normaalikoulu

Jyväskylä

Onko koulussa iloa?

Kävelin tietä pitkin koulua päin. Aloin miettiä olenko tehnyt läksyt ja muistanut lukea kokeisiin. Ja muistin, että enpä ollut eilen illalla jaksanut tehdä mitään, joten taisi jäädä lukematta ja läksyt tekemättä. Kävelin kunnes olin metsätien edessä.

Kummasta menisin? Metsätietä vai katua pitkin..? Kumpi on nopeampi?

No siinäpä kysymys! Molemmat ovat saman pituisia joten se on kai ihan sama. Menin metsätietä ja kävelin runkojen ja kivien yli moneen kertaan kunnes olin koulun pihalla.

Koulun pihalla ei ollut ketään kaveriani, joten nojasin koulun seinään ja aloin odottamaan. Miksi opiskelun pitää olla niin rankkaa? Pitää vain opiskella ja opiskella ja opiskella kunnes pääsee lukioon ja sitten taas pitää opiskella ja opiskella kunnes pääsee eläkkeelle. Eläke on varmaan mukavaa aikaa.. Ja minä en mene ainakaan lukioon.. Mutta sitten kaverini tuli hymyillen luokseni ja kysyi olenko lukenut kokeisiin. Sanoin että en, koska en jaksa aina vain lukea. Kaverini selitti, että opiskelu ja lukeminen on kivaa, kun oppii uusia asioita ja kokeissa voi näyttää miten hyvin on opetellut asiat. Olin toista mieltä jyrkästi eikä kaverini oikein ymmärtänyt minua.

Hän hymyili otti kädestäni kiinni ja alkoi vetämään minua jäämäelle.Laskimme mäkeä monesti kunnes kello soi. Olisin sillä hetkellä halunnut pysäyttää kellon, koska olisin vielä halunnut laskea. Välitunti on liian lyhyt! Ei siinä mitään ehdi tekemään! Kaverini sanoi minulle, että 15 minuutia on juuri sopiva aika välitunnille. Olin vain hiljaa ja kävelin sisälle. Menimme luokkaan ja tervehdimme opettajaame. Nyt meillä on matikkaa opettaja sanoi iloisesti. Matikkaa! Kauhein aine mitä voi koulussa olla! Opettaja sanoi, että ensiksi pelaamme matikka peliä missä käsittelemme asioita mitä olemme opetelleet. Olin todella pitkästynyt ja aloitin kaverini kanssa pelin. Pelasimme ja huomasin että peli oli tosi kiva ja kaikki nauroivat luokassa ja olivat iloisia. Ajattelin että varmaan kaikkia aineita voisi opetella peleillä ja leikeillä niin kaikilla olisi hauskaa. Hetken päästä minä olin voittanut ja olin hyvällä mielellä ja niin oli kaverinikin. Opettaja sanoi että nyt vähän lasketaan kirjasta laskuja ja sitten pääsette ulos happihypylle.

Olin hyvällä mielellä ja sen takia laskujen laskeminen oli myös helpompaa ja hauskempaa. Menin open luokse ja kerroin että olin unohtanut läksyt. Ope kertoi että sellaista sattuuu ja että voin koulun jälkeen tehdä tehtävän luokassa. Minua ei ärsyttänyt että jään tekemään läksyjä koska minulla kestäisi vain 10-15 minuuttia niiden tekemisessä. Kaverini näytti kirjaa, minkä oli kirjastosta lainannut ja kehui sitä paljon. Hän suositteli sitä minulle, mutta sanoin että en todellakaan pidä kirjoista tai siis lukemisesta. Hän sanoi että voisin edes vähän lukea niin ehkä innostuisin siitä. Lopulta suostuin ja otin kirjan välitunnille mukaan. Istuin kivelle ja aloin lukemaan. Luin kirjaa ja jäin siihen kiinni heti. En huomannut kun kellot soivat ja jäin vain lukemaan kun muut menivät jo sisälle. Kaverini huusi minua ja hätkähdin heti. Huomasin että kellot olivat jo soineet joten otin kirjan ja juoksin sisälle. Kaverini kysyi mielipidettäni samalla kun kävelimme luokkaa kohti. Kerroin että kirja oli tosi hyvä ja jännittävä ja että jäin siihen koukkuun heti. Kaverini hymyili minulle ja niin me menimme seuraavalle tunnille.

Englantia! miksi pitää olla 3 tunnin päivänä kauheimpia aineita. Tai no matikan tunti oli kyllä kiva. Otin pulpetista kirjat ja menin englannin luokkaan. Opettaja tervehti meitä ja tarkisti läksyt. Olin unohtanut joten kerroin siitä. Opettaja sanoi, että jään tunnin jälkeen tekemään läksyt. Olimme polttopalloa pienellä pallolla. Jos pallo tulee minulle, minun pitää sanoa joku englannin sana ja heittää toiselle. Opettaja myös selitti, että pallo on tulikuuma, joten ei voi kauan miettiä mitä sanoo. Pallo lensi sinne tänne ja sitten se tuli minulle. Aloin nauramaan kun kaikki sanat mitä olisin sanonut oli jo sanottu. Opettaja tiputti minut pelistä kun en saanut mitään sanottua. Menin istumaan ja katsoin kun muut heittelivät. Hetken päästä kaikki olivat melkein jo tippuneet kunnes opettaja lopetti pelin. Lopputunnin luimme ja teimme tehtäviä. Tunnin jälkeen minun piti jäädä tekemään läksyt, kun muut menivät ulos. Katsoin ulos ikkunasta. Muut leikkivät ulkona ja minua laiskotti. Opettaja käski minun tehdä läksyt että pääsen ulos nopeammin. Aloin tekemään ja ei siinä mennyt kauaan kun pääsin ulos muiden kanssa. Heti kun ehdin lumisotaan mukaan kellot soivat. Minua ärsytti ja vatsa kurni.

Kaverini tuli luokseni ja sanoi että tänään koulussa on makaroonilaatikkoa.

Juoksimme jonoon nopeasti että olisimme ensimmäiset syömässä. Makaroonilaatikko oli minun ja kaverini lempiruokaa. Otimme lautasille paljon ruokaa ja ihan vähän salaattia. Juoksimme pöytään mutta kaverini luikastui ja kaatui tarjottimen kanssa maahan ja lautanen meni rikki.

Kaverini oli nolona ja kaikki nauroivat hänelle. Vein oman tarjottimeni pöytään ja menin auttamaan. Pyysimme keittäjiltä rättiä että voisimme siivota sotkun. Autoin kaveriani siivoamisessa ja haimme hänelle uutta ruokaa. Opettaja oli hieman vihainen kun juoksimme sisällä.

Olimme kaverini kanssa kahdestaan pöydässä ja kaikkialta kuului vähän naurua.

Muut ystäväni tulivat minun ja kaverini kanssa samaan pöytään. He puhuivat harrastuksista, koulusta ja kaikesta ja me vain nauroimme. Kaikilla tytöillä on paljon omia mielipiteitä ja niistä tulee yleensä riitaa mutta pian kyllä kaikki unohtuu. Mietimme miksi koulussa ei ole enää leivonnaisia tai jäätelöitä kuten ennen.Veimme astiat ja kiitimme ruuasta.

Voi ei! Viimeisellä tunnilla on matikan koe johon en ole yhtään lukenut! Mitä nyt teen? Kaverini lohdutti että ensimmäisellä tunnilla oli matikkaa ja sillä tunnilla kertasimme.

Hän selitti että ei kannata ottaa paniikkia vaan edetä rauhallisesti ja miettiä ajatuksella. Sehän varmaan auttaisi tosi paljon kokeessa. Menimme luokkaan ja opettaja jakoi koepaperit. Olin aika hermona, mutta yritin rauhoittua aloilleni. Katsoin tehtävät läpi ja aloin tekemään koetta. Tehtävät olivat aika vaikeita ja pähkäilin niitä. Yhtäkkiä muistelin erään matikantunnin, jossa opettaja selitti laskua taululla. Näin mielessäni taulun piirokset ja muistin mitä hän sanoi. Sitten muistin että minun pitää ensimmäisenä kertoa lasku 6 ja sitten laskea allekkain sekä lopuksi plussata. Kirjoitin lauseketta ja hetken päästä siiryin jo toiseen tehtävään.

Tein kokeen loppuun ja annoin sen opettajalle. Olin tyytyväinen itseeni, enkä olisi uskonut että osaisin tehtäviä vaikka en ollut lukenut. Lopulta kaikki olivat tuoneet koepaperit opettajalle. Opettaja julisti koulupäivän loppuneeksi.

Juoksin innoissani ulos ovesta kunnes kuulin opettajan kutsuvan minua. Hän kertoi että en voi mennä minnekään ennen kun olen tehnyt unohtuneet läksyt.

Otin nopeasti kirjat esiin ja aloin tekemään niitä. Ehkä ehtisin Miinan kanssa samaa matkaa jos tekisin nopeasti läksyt. Näytin ne opettajalle ja hän sanoi että ne oli tehty aika huolettomasti, mutta antoi minun mennä. Juoksin kavereitteni perään.

Puin ja laitoin kegät jalkaan. Kysyin Miinalta että voisiko hän kävellä samaa matkaa mutta hänen pitikin mennä autolla, koska hänellä olisi harjoitukset kaupungissa.

Lähdin kotiin päin. Kävelin taas metsäpolulkua samojen kantojen ja kivien ohi. Mietin, että tämä päivä oli aika onnistunut, vaikka oli kamalia aineita ja koe sekä läksyn unohdukset.

Onko koulu muka niin kamalaa? Ehkä sen on, koska olen aina ajatellut niin.

Otin avaimet ja avasin oven. Istuin sohvalle ja ajattelin, että nyt minun pitää ottaa sellainen asenne, että koulu on kivaa. Ehkä sitten se olisi kivempaa. Pitää testata muuttuuko koulun käynti mitenkään, jos asenteeni on parempi.

Arki jatkui normaalisti ja aloin pitää koulunkäynnistä. Heti kun tulen kotiin teen läksyt ja syön välipalan. Sen jälkeen on aikaa leikkiä kavereitteni kanssa aivan rauhassa eikä läksyt jää illaksi, jolloin niitä ei jaksa tehdä. Huomasin, että kaverit pitivät minusta enemmän kun en ollut huonolla päällä koulussa läksyjen tai kokeiden takia.

Loppu!

Vilma Kärkkäinen

Vaajakummun koulu

Jyväskylä

Iloisten lasten koulu

Heräsin D3000:n ääneen kun hän kutsui minut syömään. Se on minun robottini, joka on älykäs, ahkera ja ystävällinen. Kun olin syönyt aamiaisen ja pessyt hampaat lähdin kouluun T.E.L.E.P.O.R.T.T.I oven kautta.

Koulussa kellojen soitua kävelimme liukuhihnaa pitkin aina luokkaan saakka. Luokkaan tultuani luulin näkeväni painajaista mutta sitä se ei ollut vaan totisinta totta! Opettajamme, siis koulun rehtori, oli jäänyt eläkkeelle, ja meillä oli nyt uusi rehtori. Mikään ei tuntunut enää aidolta, upporikkaasta rehtorista huolimatta ja kaikista härveleistä, huvipuistoista ja kylpylöistä joita hän lahjoitti koulullemme, hän ei ollut yhtään kiva. Eikä hän edes osannut opettaa meitä. Hän ei edes välittänyt riidoista, tappeluista eikä myöskään siitä, kun luokka toverini poltti tahallaan liikunta salimme. Kotiin päästyäni mietin mistä saisimme paremman rehtorin joka olisi älykäs, ahkera ja ystävällinen ihminen tai… robotti. - Heureka! oma D3000 on kuin tehty rehtoriksi. Heti seuraavana aamuna, lähdin kouluun D3000 mukanani. Kouluun päästyäni menin opettajan huoneeseen ja kuulutin kaikille että he tulisivat liikunta saliin, kuuntelemaan asiaani. Liikunta salissa kysyin kaikilta oppilailta, haluaisivatko he rehtorikseen uuden opettajamme joka yrittää vain hemmotella oppilaita kaikilla ihanuuksilla vai minun D3000 joka on monikäyttöinen viisas, ystävällinen ja ohjelmoitu tietämään kaikki asiat, kielet ja kulttuurit. Siinä ei kauan tarvinnut odottaa vastausta, ja siitä päivästä lähtien oppilaat rakastivat koulun käyntiä ja he pitivät uudesta `robotti` rehtoristaan.

Valtteri Hautanen

Alakylän koulu

Alajärvi

Käkikylän lapset

Hento tuulenhenkäys pörrötti Kimmon vaaleaa, kiharaa tukkaa, kun hän ajoi vanhalla ruosteenvärisellä Helkamallaan kuivaa hiekkatietä pitkin. Kimmo oli käynyt kioskilla ostamassa banaanisuklaa-jäätelön, ja nyt hän oli menossa Ahvenjärvelle uimaan. Tie pölysi ja hiekka kutitti Kimmon nenää ja keuhkoja.

Oli helteinen heinäkuun päivä. Käkikylässä vietettiin kesälomaa. Ihmiset tekivät kaikki mielipuuhiaan. Joku leikkasi ruohikkoa, joku taas otti aurinkoa. Joka tapauksessa Käkikylässä ei kenelläkään ollut tylsää.

Kun Kimmo jarrutti rantaan, hän näki ystävänsä Jannen, joka kroolasi laiturin vierellä. Kimmo otti reppunsa tarakalta, jätti pyörän jalustalleen ja kävi vaihtamassa uimahousut pukukopissa. Sitten hän juoksi rantaa pitkin kohti laituria ja Jannea. Kuuma hiekka poltteli hänen jalkapohjiaan. Kimmo hyppäsi laiturilta jalat edellä virvoittavaan veteen, nousi pintaan ja teki lyhyen uimalenkin. Janne otti hänet kiinni. Yhdessä he uivat rantaan ja istahtivat hiekalle. Kimmo liplatti vettä ja teki sormillaan aaltoja. Janne katsoi järvelle. Keskellä sitä oli pieni saari, jossa kasvoi koivuja. Sitten hän avasi yllättäen suunsa: ”Lähdetäänkö tuonne saareen?” Kimmo katsoi hölmistyneenä Jannea. ”No, miten tai millä me sinne menisimme? Minä en ainakaan jaksa uida sinne asti”, Kimmo kertoi. ”Menisimme vaikka veneellä. Otettaisiin esimerkiksi meidän isän soutuvene. Vaikka ensin pitäisi kyllä kysyä isältä lupa”, Janne vastasi. Kimmo suostui, ja yhdessä he lähtivät hakemaan lupaa.

Kun kaverukset saapuivat Jannen kotiin, Jannen isä Pekka oli korjaamassa moottoripyöräänsä. Sininen Harley-Davidson kiilteli auringossa, kun Janne kysyi isältään: ”Isä, voisimmeko me lainat sinun soutuvenettäsi? Ajattelimme Kimmon kanssa, että voisimme käydä saaressa.” ”Kyllä se vain passaa. Kunhan palaatte sitten iltaan mennessä takaisin”, isä lupasi. Kimmo ja Janne menivät sisälle, ottivat repun ja pakkasivat sinne leipää ja muuta evästä. Sitten he lähtivät kohti venesatamaa.

Käkikylän venesatama oli vilkas satama, jossa oli kesäisin puolensataa venettä. Kimmo ja Janne astelivat erään pienen ja vanhan soutuveneen vierelle. Janne hyppäsi reppu selässään kannelle. Samalla Kimmo irrotti venettä pitelevän köyden laiturista ja hyppäsi itsekin veneeseen. He pukivat pelastusliivit ylleen. Kimmo potkaisi jollan liikkeelle ja Janne alkoi soutaa. He vaihtoivat soutajaa noin vartin välein. Venesatamasta oli niin pitkä matka saareen, että matkaan saattaisi mennä jopa tunti.

Kun ystävykset viimein saapuivat saareen, he hyppäsivät maihin ja köyttivät veneen rantaan. Kimmo nosti repun veneestä ja talsi syvemmäs koivumetsään. Janne tuli perässä. He löysivät keskeltä metsää ison ja viileän kiven, jossa oli hyvä levähtää. Siinä he söivät eväät. Sitten toverit kiertelivät saarta ja tutkivat jokaisen kallionkolon ja kielekkeen. Pian alkoi ilta kuitenkin hämärtää ja Kimmon ja Jannen oli lähdettävä kotiin.

Kun Kimmo illalla oli menossa nukkumaan, hän kirjoitti muistioonsa päivän tapahtumista. Sitten hän vanhana vaarina lukisi tämän tarinan nuoruudestaan. Kimmo meni sänkyyn makuulleen ja ajatteli, että tämä päivä oli todellakin ollut iloinen.

Eemeli Anttila

Pirttikosken koulu

Pyhäjoki